Ylä-Satakunnassa syntyi 1200-luvulla kolme seurakuntaa: Sastamala, joka sittemmin jakautui Ylä- ja Ala-Sastamalaan eli Karkkuun ja Tyrvääseen, Kyrö eli myöhempi Hämeenkyrö sekä Pirkkala, josta ilmeisesti jo samalla vuosisadalla erotettiin Vesilahti. Vesilahdesta erotettu Lempäälä mainitaan ensimmäisen kerran 1439. Kangasalan hallintopitäjä muodostettiin 1300-luvun jälkipuoliskolla ja samaan aikaan erotettiin Pirkkalasta Kangasalan seurakunta, joka on mainittu jo 1366. Seuraavina itsenäistyivät jo aiemmin kappeliseurakuntina tunnetut Orivesi ja Messukylä sekä laaja erämaapitäjä Ruovesi.
Käytännössä tärkeimpiä hallintoyksiköitä ainakin jo 1400-luvun lopulla olivat hallinto- ja kirkkopitäjät. Kun ne olivat alueeltaan lähes samat ja kun kirkko muutenkin hallitsi koko yhteiskuntaa, pitäjän johtohahmoksi nousi tavallisimmin kirkkoherra.
Maallisesta hallinnosta eli lähinnä teistä, kruunun virkamiesten avustamisesta, käräjien järjestämisestä yms. vastasi pitäjän nimismies. Pitäjänkokouksista säädettiin 1697 laissa ja niissä päätettiin niin kirkollisista kuin maallisistakin asioista. Myöhemmin pitäjänkokouksen tehtäviin lisättiin vaivaishoitoon ja opetukseen liittyvät velvoitteet.
1300-1500-luvun Pirkanmaa oli Ylä-Satakuntaa
1200-luvun alkupuolella Suomessa oli kolme maakuntaa: Suomi eli Varsinais-Suomi, Häme ja Karjala. Maakuntien edustajat kokoontuivat tarpeen mukaan maakuntakäräjille, pirkanmaalaiset Hämeen linnaan. Ensimmäiset aluejakoja koskevat asiakirjat ovat 1300-luvulta.
Suomi liitettiin kiinteästi Ruotsin valtakuntaan ja Suomen itäraja Novgorodia vastaan määriteltiin ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323. Suomi jaettiin hallinnollisesti ja veronkantoa ajatellen linnalääneihin. Kun hallintotehtävät lisääntyivät, linnaläänit jaettiin edelleen kihlakuntiin. Kokemäenkartanon lääni jaettiin todennäköisesti 1412 kahteen kihlakuntaan, Ala- ja Ylä-Satakuntaan. Myöhempi Pirkanmaa tuli enimmältä osaltaan kuulumaan Ylä-Satakunnan kihlakuntaan ja muu osa Hämeenlinnan läänin Sääksmäen kihlakuntaan.
Luonnolliset rajat määräytyivät oman aikansa liikennereittien mukaan, sillä nämä määräsivät asutuksen etenemistä ja eränkäyntiä. Ensinnä asutettiin alavesien varret, mutta eränkäynnin yhteydessä myös ylävesien erämaat. Vesireitit olivat selkeitä kulkuväyliä ja tästä syystä mm. Näsijärvestä tuli maakunnallisen liikenteen keskusväylä eikä suinkaan maakuntaraja.
1540 laadittiin Suomen ensimmäinen veroluettelo, maakirja, jossa on mainittu kaikki silloiset talonpojat pitäjittäin ja kylittäin. Maakirja ei anna tietoa henkilöluvusta, sillä verottajaa kiinnosti ainoastaan verotettava maaomaisuus.
Vuoden 1566 tietojen mukaan asutus oli edelleen keskittynyt varsin tiiviisti vesistöjen sekä erityisesti Kokemäenjoen ja Pyhäjärven tuntumaan. Näissä keskittymissä olivat myös suurimmat ja vauraimmat kylät: Tyrvään Kalliala, Karkun Karkunkylä ja Sarkola, Pirkkalan Pirkkalankylä, Lempäälän Kuokkala ja Vesilahden Narva.
Vesireiteistä hieman sivummalla olivat ikivanhoihin asuinpaikkoihin syntyneet Pälkäneen Laitikkala sekä nykyisin Tampereen alueella sijainneet Messukylä ja Takahuhti. Näsijärven rannat olivat varsin harvaan asuttuja, sillä Näsijärvi oli pohjoiseen johtavaa eränkäyntiväylää ja sellaisena yhteistä aluetta.
Samoin Längelmäveden reitti oli yläosaltaan harvaan asuttua. Vuoden 1945 Tampereen alue oli jo 1500-luvulla tiheimmin asuttua. 1500-luvun puolivälissä Pirkanmaan väkiluvuksi voidaan arvioida 25.000-29.000 henkeä.