|
Talonpoikainen Pirkanmaa Maanjaossa säädetty sarkajako ennätti Pirkanmaan alueelle 1500-luvun alussa. Järjestelmä pirstoi yksittäiset viljelmät ja eri talojen peltotilkut yhdistettiin. Esimerkiksi Pirkkalankylän 14 talolla oli vuonna 1769 kullakin keskimäärin 40 sarkaa, joiden keskikoko oli alle 12 aaria. Jokainen muokkasi, kylvi ja korjasi omat sarkansa, mutta kaiken oli tapahduttava samanaikaisesti. Koko kylän oli elettävä samaan tahtiin ja talkoilla oli keskeinen asema kaikessa työssä. Kasken poltto näyttää Vesilahdessa loppuneen jo 1700-luvun puolivälissä, mutta Parkanon viimeiset kasket poltettiin vasta vuoden 1900 vaiheilla. Lähimetsiä käytettiin laitumena ja niistä saatiin myös rakennuspuut, polttopuut ja aidakset. Riistanpyynti väheni sitä mukaa kuin maanviljelys lisääntyi ja 1700-luvulle tultaessa sitä harjoitettiin laajemmin enää vain pohjoisissa pitäjissä. Viljan jauhatusta varten oli runsaasti vesimyllyjä, mm. Mouhijärvellä laskettiin 1770-luvulla olleen kaikkiaan 42 vesimyllyä. Tärkeimpiä olivat kylien yhteismyllyt suurissa koskissa. Vuoden 1757 isojakoasetuksen mukana sarkajaon tilalle tuli lohkojako, jossa jokainen talo sai viljelmänsä muista erilleen. Isojakoa toteutettiin Pirkanmaalla 1700-luvun loppupuolella ja vielä 1800-luvun alussa. Ryhmäkylät pysyivät kuitenkin vielä pitkään ennallaan ja asumuksia siirrettiin omien peltojen yhteyteen sitä mukaa kuin rakennukset vanhenivat. Kun koko maassa oli enimmillään noin 70.000 torppaa, oli niitä Pirkanmaan alueella lähes 7.000. Pirkanmaa kuuluikin maan torpparivaltaisimpiin seutuihin. Vuonna 1900 Pirkanmaan maaseudun väestö jakautui seuraavasti: säätyläiset ja virkamiehet 3 %, itsenäiset tilalliset 20 %, torpparit ja lampuodit 22 %, itselliset ja mäkitupalaiset 31 %, vuosipalkolliset 15 %, teollisuus, käsityö ja kauppa 5 %, muut 4 %. Käsityö oli 1860-luvulle saakka kaupungissa elinkeino-oikeuden saaneiden porvarien yksinoikeus, mutta siitä huolimatta maaseudulla oli käsityöläisiä, jotka toimivat ilman mestarikirjaa, usein sivutoimisesti esim. seppänä, suutarina tai räätälinä. Kaupan pitäminen maaseudulla oli kiellettyä vuoteen 1860 saakka. Maaseudun elämä perustui omavaraistalouteen. Talonpoikien vastuulla oli yleisiä rasituksia, mm. teiden ja siltojen ylläpitäminen sekä kyytivelvollisuus. Kihlakunnan oli yhteisvastuullisesti hoidettava tärkeät yhdystiet eli kuninkaantiet sekä niihin kuuluvat sillat. Mm. Tammerkosken sillan ylläpitoon osallistuivat Ikaalisten ja Ruovedenkin talonpojat. Pirkanmaa oli liikenteellinen keskus. Valtakunnan pääväylä etelästä haarautui täällä Satakuntaan, Pohjanmaalle ja Keski-Suomeen. Vero- ja rasitejärjestelmän perusteet pysyivät samana siihen saakka kunnes rahatalous alkoi 1800-luvun puolivälissä syrjäyttää luontoistalouden. Esihistoria: Teollistumisen vaiheista: Lähteet: Viljo Rasila: Pirkanmaan historia, Pirkanmaan liiton julkaisu B 12 sekä Raimo Seppälä: Hyökkäävä puolustaja |
